Air Francen kone on lähtenyt Pariisista ja on nyt välilaskun jälkeen matkalla Bangkokista Hanoihin. Lähestymme pitkän lentomatkan määränpäätä.
Istun koneen etuosassa, ikkunapaikalla. Laskeuduttuamme pilvien alapuolelle alan hahmottaa riisipeltoja, korkeita taloja ja pienenpieniä majoja. Maiseman väreissä vuorottelevat vihreän ja ruskean eri sävyt.
Pian koneen pyörät koskettava kentän pintaa. Kone tärähtää ja autan lentäjää jarruttamaan - edessä olevaa jalkatukea tiukasti painaen. Pidän itseni vakaasti istumassa ja pidän kiinni edessä olevan istuimen selkänojasta. Sydän tykyttää.
Koneessa puheiden sorina lisääntyy. Kielet sekoittuvat.
Turvavyön merkkivalo sammuu ja pian koneen moottorit pysähtyvät. Seisomme Hanoin lentokentällä 50 metrin päässä terminaalista. Istun rauhassa ja odotan nopeampien ottavan laukkunsa ja suuntaavan kohti uloskäyntiä. Näin kaukana kotoa en ole vielä koskaan ennen ollut. Vatsassa edestakaisin lentelevät perhoset kutittavat ja pistelevät. Painan palleaa saadakseni paremmin henkeä.
Miten tänne jouduin? Olinko ihan hullu? Entä jos en onnistukaan projektini toteutuksessa.
Ilon, pelon, innostuksen ja suuren odotuksen vallassa nousen, otan pienen punaisen laukkuni yläpuolella olevasta luukusta.
Siirryn koneen käytävälle ja astelen kohti uloskäyntiä. Hymyillen kiitän ovella seisovaa lentoemäntää ja astun aukon ulkopuolelle siirrettyjen portaiden yläaskelmalle. Pysähdyn.
Sotilaiden näköisiä miehiä aseet kupeillaan. Kuivaakin kuivempi kenttä, jossa punaista hiekkaa. Matalan, harmaan terminaalirakennuksen vierellä mustatukkaisia ihmisiä vieri vieressä. Odottavat sukulaisia tai liikekumppaneita. Kuuman tuoksu tuntuu nenässä.
Laskeutuessani portaita aivojen läpi kulkee nopea ajatus: ”Tulin kotiin”.
Kuvassa puoli vuotta myöhemmin .... jälleen kotiinpaluuta odottaen.
